Irti päästämisestä

Tänään aamukävelyllä
olin vaipunut ajatuksiini

kun eräs vaahtera pysäytti minut
hehkuvin lehdin:

“Miksi laahaat perässäsi mennyttä?”
se kysyi.

Katsahdin taakseni ja näin
miten eletyn laahus
‍ ‍riippui jäljessäni:

Onnen, rakkauden ja menestyksen
hetket, joista yhtäkään
en saisi takaisin.

Epäonnistumiset, erot
‍ja karvaat tappiot
sykkivinä möykkyinä
viittani kudoksessa.

Siellä täällä törrötti
isompiakin esineitä:

Kauan sitten romutetun auton
talvirenkaat, jotka yhä seisovat
varaston nurkassa.

Kuolleen koiran kuopalle painunut
pesä.

Se vuotava talo,
jonka rakastuneena ostin.

Kaiken sitoi yhteen arjen massa
kauppareissuineen,
päänsärkyineen

muistuttaen pölyä
joka kerääntyy huonekalujen alle
itsepintaisesti
joka viikko.

Laahukseni ulottui pellon yli
sekoittui metsän rajaan
laveni
silmän kantamattomiin.

“Miksi onni haihtuu
ja vain häpeä on jäljellä?”
minä parahdin.

Tuulenpuuska tarttui vaahteraan
leiskautti sen lehdet ilmaan.

“Näin!”
vaahtera huudahti.

Kultaiset ja punaiset lehdet

(myös ne, joihin puu oli tuhlannut
tilkkasen kallisarvoista vihreäänsä)

kieppuivat hetken ilmassa
ja laskeutuivat

täydelliseen sommitelmaan
hiekkatielle

kumisaappaitteni kärjille
‍ ‍ojanposkeen

missä ne pian muuttuisivat
ruskeaksi mujuksi.

“Teen sen, että selviäisin
talven kuivuudesta ja kylmyydestä.”
sanoi puu.

“Ymmärrätkö?”

En ollut varma,
en kehdannut myöntää sitä.

“Sinä et ole viitta, jota kannat.”
puu jatkoi.

Silloin paino putosi hartioiltani

ja minä tanssin

syyskuun sängellä

vaahteran kultasateessa.

Viides kupillinen

Syyskuussa oli Suomen Rosen-koululla jälleen yksi vuosittaisista jatkokursseistamme. Olin mukana opettajaharjoittelijana, toiseksi viimeisellä koulutuskurssillani. 

Kokemuksellinen oppiminen tarkoittaa Rosen-metodin opinnoissa sitä, että peruskurssin ensimmäisestä päivästä alkaen menetelmä opitaan antamalla ja vastaanottamalla kosketusta, ja katsomalla kokeneemipien työtä. 

Opettajaopintojen kohdalla kokemuksellinen oppiminen tarkoittaa, että opetan vanhemman opettajan rinnalla, ja kasvan tehtävään yhdessä työtä tehden. 

Kun opetettavan asian keskiössä on läsnäoleva kosketus, opettaja on luokassa hyvin paljaana. Vain oman kehossa olemisen kautta voi siirtää hiljaista tietoaan Rosen-menetelmästä opiskelijoille. 

Toisin kuin taiteessa, tässä lajissa altistun ihmisille itsenäni, vailla teoksen suojaavaa väliainetta. Kurssit ruoppaavat syvältä omia kipukohtiani. 

Tätä kipua en väistä. Tiedän kokemuksesta, että se mikä tulee päivänvaloon ja jaetuksi, paranee ja avaa uudelle tilaa.

Syyskuu toi mukanaan myös varhaisen ruskan. Olen ihaillut vihreän vaihtumista keltaiseen ja punaiseen, kuten joka syksy. Jostain syystä olen tänä vuonna erityisen usein pysähtynyt katsomaan maahan pudonneita lehtiä, jotka ovat jääneet osittain vihreiksi. 

Puukaan ei tee työtään täydellisesti. Jokaista lehtivihreän pisaraa se ei saa talteen ensi kesää varten, vaikka tekee parhaansa.  

Luonto ei ole kone, joka tekisi täydellistä tulosta. Täydellisyyteen pyrkiminen ja sen kaipuu on ihmismielen kummallinen ominaisuus. Kaikessa elävässä on virheitä, säröjä ja kuhmuroita. Juuri niiden kautta kaikesta tulee niin rakastettavaa ja omanlaistaan. 

Voisinko uskoa sen koskevan myös itseäni? Voisinko antaa mennä, antaa menneen pudota? Ja hihkaista tuuleen: Eläköön epätäydelli-syys!

Piditkö lukemastasi?

Voit tehdä lahjoituksen teekuppirunojen nauttimisesta ja käyttämisestä. Lahjoituksilla mahdollistat runojen kääntämisen englanniksi. Lahjoita tekemällä tilisiirto sopivaksi katsomallasi summalla vastaanottajalle:

Anna Krogerus

FI88 1654 3500 0258 05

Viesti: Kiitos runosta

Se mitä ei näe

Elokuun iltoihin
putoaa pimeys

pimeämpi kuin muistin.

Sytytämme kirkkaita valoja sisään
pysyäksemme
turvallisen toimeliaina.

Luulin näkeväni sinut.
Sanoin rakastavani sinua

hapuillen heijastuksia
tuntemattoman pinnalla.

Olin sinulle ehkä

vain kirkkaita valoneliöitä yössä.

Meidän valomme
on yöperhosille pimeyttä.

Ne joutuvat eksyksiin.
Niiden suuntavaisto pettää.

Minun turvan tarpeeni
merkitsee niille hämmennystä

ja uhkaa.

Ne räpistelevät ikkunassa
pääsemättä irti, pääsemättä sisään.

Ajattelen sinua vieläkin usein.

Sinua usein vieläkin ajattelen.


Haluaisin pyytää anteeksi,
että en koskaan nähnyt sinua.

En tiedä miten.

Sammutan valot, avaan ikkunan.
Istun ja hengitän pimeää.

Pimeys täyttää minut
levollisuudella.

Sillä miten vähän tiedän.

Vähät me mitään mistään tiedämme!

Aamulla ikkunalaudalla lepäävät
yöperhosen siivet.

Kirje sieltä minne en näe
kielellä, jota en ymmärrä

täynnä hiljaista kauneutta.

Minun ei tarvitse antaa sille
mitään
‍ ‍nimeä.

Neljäs kupillinen

Kesän valo on mennyt. Iltojen pimeneminen tuntuu haikealta, mutta samaan aikaan myös rauhoittavalta. Pimeys kutsuu olemaan kaiken sen äärellä, mistä emme tiedä, mitä emme ymmärrä ja mikä pelottaa meitä tuntemattomuudessaan.

Koivuissa on juuri nyt saman verran keltaisia lehtiä kuin hiuksissani harmaata. Talveen on vielä aikaa. Aikaa on niin kauan kuin on. En voi tietää, mille päivälle paluulippu on päivätty. Voin tehdä tästä päivästä mahdollisimman hyvän.

Halusin kirjoittaa neljänteen teekupilliseen jotain pimeydestä, ei-tietämisestä ja siitä, miten paljon kauneutta avautuu, kun voi hellittää tarpeesta hallita ja ymmärtää kaikkea.

Elokuussa sallin pimeyden palata ja lumoudun tuntemattomasta.

Piditkö lukemastasi?

Voit tehdä lahjoituksen teekuppirunojen nauttimisesta ja käyttämisestä. Lahjoituksilla mahdollistat runojen kääntämisen englanniksi. Lahjoita tekemällä tilisiirto sopivaksi katsomallasi summalla vastaanottajalle:

Anna Krogerus

FI88 1654 3500 0258 05

Viesti: Kiitos runosta

Apilamatolla

Niin kuin etsin
sileintä kiveä
lapsuuden rantahiekalta

niin olen etsinyt Sinua.

Niin kuin etsin
suurinta totuutta
kirjaston pölyisiltä hyllyiltä

niin olen odottanut Sinua.

Niin kuin pitkän
sairauden jälkeen
nälkä virisi
ja teki mieli ruisleipää
ja lasillista piimää.

Niin olen halunnut Sinua haluta
ja maistaa.

Sinä puhkesit elämääni.

Ja nyt seisomme apilamatolla
kesän vihreän kupolin alla.
Kätesi on kädessäni
luja
- Tahdon.

Minä tahdon
pukeutua tuoksuusi.
Tahdon asua
kaulasi uurteissa
kyynärtaipeissasi
ja silmiesi naurupilkuissa.
Tahdon jakaa
päiväni kanssasi:
myös sameat vedet
särkevät hartiat
ja ikävät uutiset.

Meidän hetkemme
kelluvat
kuin lapsen puhaltamat
saippuakuplat
tuulessa, nurmen yllä.
Minä tahdon ne kaikki.

Tahdon
avata silmäni aamulla
nähdä Sinun vielä nukkuvan
ja muistaa:

Olen tullut perille
matka
on alkanut.

Kolmas kupillinen

Preesens on rakkauden aikamuoto. Paljon kärsimystä vältettäisiin, luulen, jos rakkautta ei niin usein sekoitettaisi nostalgiaan ja unelmaan, muistoihin ja toiveisiin rakkaudesta. Rakkaus virtaa tässä ja nyt. Heinäkuun hääjuhlakauden kunniaksi julkaisen vanhan ja rakkaaksi tulleen runon Apilamatolla. Kirjoitin tekstin häälahjaksi ystävälleni keväällä 2007. Olin sitä kirjoittaessani vasta- ja umpirakastunut mieheen, josta sittemmin tuli lasteni isä. Runon tunne oli mutkatonta tavoittaa. Sittemmin olen lukenut tai lahjoittanut tämän runon monille ystävilleni monissa, hyvin erilaisissa häissä. Tänäkin kesänä kahdesti. Runon tunne on suora ja vastaansanomaton. Parisuhderakkaus ei ole. Se on mutkikasta, siinä on kehitysvaiheita, häiriötiloja, se voi nääntyä liian ison arjen tai menneisyyden kuorman alle. Ja se voi muuttaa muotoaan. Juhlitaan rakkautta, nyt on sen aika.

Piditkö lukemastasi?

Voit tehdä lahjoituksen teekuppirunojen nauttimisesta ja käyttämisestä. Lahjoituksilla mahdollistat runojen kääntämisen englanniksi. Lahjoita tekemällä tilisiirto sopivaksi katsomallasi summalla vastaanottajalle:

Anna Krogerus

FI88 1654 3500 0258 05

Viesti: Kiitos runosta

Laskeutuminen

Alkukesä ampuu yli.

Se on vastarakastunut
‍ ‍tarjoilee kerralla kaikki
vihreän kuviteltavissa olevat sävyt.

Entä tuoksut sitten?

Tuomet aloittavat
‍ ‍piano pianissimo.

Omenat ja kirsikat liittyvät kuoroon.

Äitelä pihlaja,
syreenien kuohu.

Kielo hyväilee
kutsuu kanssaan hämärään metsään
missä juuret luikertelevat
ja polut eksyttävät
‍ ‍nukkua ei malta.

Nurmi on niin vihreää
että silmiä särkee
talven nukkavieru palttoo niskassa.

Juhannusruusu on käännekohta:

Vihreän paletissa värit ovat
‍ sekoittuneet yhteen.

Enää ei ole kiire

kukkia, kasvaa.

Ollaan tässä
unohdutaan
keskelle kesää
katsotaan koivuja tuulen keinussa
muinaisia saniaisia
tien poskessa heiluvaa heinää.

* * *

Ei kesä ole lyhyt.

Sen sisällä kimaltaa lapsuuden lähde

leppien, pihlajien ja kuusien vartioima
pohjaton, sanoi äiti
pohjaton.

Minä kurkotan,
tummaa, kirkasta, syvää

tytön kasvojen läpi kuultavat
ikive´et

tulevat, menneet.

Toinen kupillinen

Aika toukokuun puolivälistä kesäkuun lopulle on kaunista ja kuluttavaa. Pitkän työkauden väsymys kohisee kaiken ”vielä ennen kesää” tekemisen taustalla. Olo on kuin viime kesän nurmella, joka paljastuu kalpeana pihalle unohtuneen lankun tai karikesäkin alta, kun ympärillä kaikki jo rehottaa ja kukkii ylenpalttisena. Väsymyksestä huolimatta iskee paine nauttia vuodenajasta: Pian kukinta on ohi!

Juhannuksen korvilla alkukesän pinkeys laukeaa. Se tapahtuu joka vuosi, mutta yllättää minut aina. Kesä laskeutuu, asettuu. En enää hätäile, ehdinkö mukaan. Yhtä hyvin voin maata leikkimökissä kuuntelemassa sateen ropinaa tai käpertyä riippumattoon kirjan kanssa ja nukahtaa kesken ensimmäisen sivun.

Kesän sylissä lineaarisen ajan hirmuvalta haalistuu. Kesän maut, tuoksut ja näyt koskettavat kaikkia elettyjä kesiä – ajan syvyysulottuvuus on läsnä.

Piditkö lukemastasi?

Voit tehdä lahjoituksen teekuppirunojen nauttimisesta ja käyttämisestä. Lahjoituksilla mahdollistat runojen kääntämisen englanniksi. Lahjoita tekemällä tilisiirto sopivaksi katsomallasi summalla vastaanottajalle:

Anna Krogerus

FI88 1654 3500 0258 05

Viesti: Kiitos runosta

Herääminen

Kevät ei tule tuijottamalla
takapihan lumikasoja.
Toivomalla
ettei niitä enää olisi.

Kevät ei tule
vaikka ottaisin tuhansia näytteitä
veisin ne laboratorioon
yrittäisin otsa kurtussa ymmärtää,
mitä lumi on
ja miksi?

Painavina riippuvien ajatusteni alta
en näkisi
mitä pihamaalla jo tapahtuu:

Lumikasojen lomaan ilmaantuu
pieniä laikkuja
sammalta ja viime kesän heinää.

Sulan maan saaria
joita aurinko lämmittää
joitten pinnalla alkuperäiskansa
ensimmäiset, urheat pikkuötökät
ryömivät talvikohmeisin jaloin.

Kevät syntyy saarieni laajenemisesta, niitten
vähittäisestä
‍ ‍kasvamisesta
‍yhteen.

Kevät tulee.

Vaikka vastustaisit miten.

Vaikka hautaisit pääsi
viimeiseen lumen täyttämään ojaan vain
ettet näkisi
silmujen paisuvan pihapuissa.

Vaikka huutaisit suu täynnä
lunta ja mutaa:
En tahtonut tätä!
En tahtonut tänne!
Tämä sattuu!
Kaikki on kylmää ja pimeää!

Pälvet laajenevat.
Ötökät kipittävät.

Ja eräänä päivänä heräät.

Huomaat seisovasi päälläsi ojassa
puron solinassa
lintujen konsertissa
joka ulottuu
360 astetta

äärettömiin

Ensimmäinen kupillinen

Ensimmäinen teekuppiruno syntyi huhtikuussa 2026, kun seurasin kolmen Rosen-opiskelijan kehotyöskentelyä koulumme vaihtohoitoillassa. Jälkikeskustelussa pohdittiin sitä, mistä kehon krampeissa voisi olla kysymys ja huomattiin, että hoitoharjoituksen aikana oli ollut myös rauhan hetkiä, joissa opiskelija uskalsi antaa hoitajan olla lähellä ja kosketuksen tuntua ilman kehon voimakasta jännittymistä ja nykimistä. Kun ajoin kotiin lumen ja sulan maan laikuttama maisema muuttui metaforaksi jännityksestä ja hellittämisestä. Toipumisessa ei ole niinkään kysymys siitä, miksi keho kramppaa vaan siitä, että kokiessaan turvaa, se osaa hellittää. Tarvitaan vain läsnäoloa ja lajitoverin käsien lämpö. Aivan kuten kasvit tarvitsevat auringon lämpöä ja vähäsen vettä herätäkseen uuteen elämään pohjolan keväässä. Pikkuhiljaa rauhan hetket elämässä laajenevat.

Piditkö lukemastasi?

Voit tehdä lahjoituksen teekuppirunojen nauttimisesta ja käyttämisestä. Lahjoituksilla mahdollistat runojen kääntämisen englanniksi. Lahjoita tekemällä tilisiirto sopivaksi katsomallasi summalla vastaanottajalle:

Anna Krogerus

FI88 1654 3500 0258 05

Viesti: Kiitos runosta